Överit

Oon viime aikoina keskustellut ihmisten kanssa paljon treenaamisen ulkonäkökeskeisyydestä. Onhan se ihan totta, että salilla treenatessa keho muovautuu jollain tapaa, vaikkei perimmäinen tarkoitus välttämättä varsinainen kehonmuokkaus oliskaan. Saleille mahtuu treenaajia ihan joka lähtöön. Siinä missä toinen iloitsee 41-vuotiaana elämänsä ensimmäisistä leuanvedoista, toinen iloitsee siitä että on vihdoinkin saanut rakennettua itselleen naisellisen pyöreät pakarat joista on tähän asti saattanut vain haaveilla, ja kolmas siitä että läsää lähtee! Jokaisella on oikeus iloita omasta onnistumisestaan, eikä muilla ole oikeutta lytätä sitä onnistumisen riemua vain siksi että joku treenaa ulkonäkösyistä. Sä et voi ikinä tietää, mitä sen kirkkaissa treenitrikoissa pumppaavan typyn mielensopukoissa on taustalla, etkä niiden legginssien värin perusteella leimata sitä tyttöä ulkonäkökeskeiseksi fitnessbimboksi, se on mun mielipide! Vaikka se typy treenaiskin siellä pelkästään muoti-ilmiön takia, niin so what, ei se sulta oo millään tavalla pois vai onko? Maailmassa on ollut paskempiakin muoti-ilmiöitä kuin liikunta.

Myös minä väitän, että jos me laitetaan riviin vaikkapa 200 ihmistä ja kysytään kuinka moni on täysin tyytyväinen omaan elämäänsä, niin ei kovin moni olis. Ihminen on siitä erikoinen otus että sille ei riitä mikään. Aina pitää olla vähän enemmän, parempi, kovempi, isompi, pyöreämpi, kauniimpi, laihempi, rikkaampi, fiksumpi. Sellainen sisäänrakennettu tarve puskea itseään eteen päin. Isompi asunto, kovemmat raudat, parempi elämä, uudempi auto, kiinnostavampi ammatti. Kaikki tuo on ihmiselle luontaista käyttäytymistä elämässä. Saavutetaan jotain. Ollaan ylpeitä ja iloisia kun jotain konkreettista on saavutettu, vaikkapa se uusi auto. Mutta sitten... se ylpeys ja onnistumisen ilo unohtuu, kun olisi syytä olla ylpeä itsestään. Tätä mä pysähdyin miettimään kun somessa verkkokalvoille piirtyi postaus Jos puhuisit muille niin kuin itselles. 

Mä olin tästä ihmistyypistä varsin oivallinen esimerkki. Ei kannata kun pieleen menee kuitenkin. En osaa. En pysty. Ei tästä tuu mitään. Kunnes sitten yhtäkkiä kaikesta tulikin jotain. Se oli yhden illan spontaani päähänpisto, että nyt tää paska loppuu, ja mä pusken itseni vaikka väkisin kohti sitä Saria joka mä oon aina halunnut olla. Laihempi, parempi, hauskempi, ahkerampi, aktiivisempi, avuliaampi. Kaikkea mahdollista. Oikea superihminen. Ja mä annoin sille ajatukselle kaiken energian mitä ikinä oli annettavaa. Teinkö mä mitään itseni takia? En, vaan miellyttääkseni muita. Sellaisia ihmisiä jotka kulutti mut loppuun antamatta itse mitään. Listat työpöydällä asioista joita pitää tehdä, pitää, pakko, tai muuten.. muuten mitä? Elämä jatkuis? Kaikista eniten tällainen helvetillinen itsensä ruoskiminen näkyi mun laihdutuksessa. Otin läheisten kommentit vastaan kohteliaisuuksina, enkä ymmärtänyt että oikeasti ne oli huolta täynnä. Kun meni överiksi. Paino pyöri lopulta 52-53kg:ssa joka on vähemmän kuin yläasteaikana. Silti näin peilistä läskiä siellä ja läskiä täällä. Etsi oikeanpuoleisesta kuvasta jenkkakahvat joista mä halusin päästä eroon. Niimpä, ei niitä ole. Jos mä sain itseni vajaassa vuodessa tuohon kuntoon, niin tuosta ei kai olis enää kovin pitkä matka ollut sairaalloisen laihaksi. Psyyke oli jo kovastikin matkalla syömishäiriöön. Jos kokee morkkista siitä että on syönyt hedelmän, ja oksentaminen käy ajatustasolla mielessä, se ei oo enää tervettä vaikket sitä toteutakaan. Jospa mä yhdenkään nuoren tytön ajatukset tällä herättäisin. Edes yhden.

Kroppa löi jo vastaan todella kovaa laihduttamista, kiireistä ja stressaavaa elämää. Väsy alkoi painaa. Keho oli  niin säästöliekillä ja sekaisin että mä en kertakaikkiaan kyennyt enää edes käymään lenkillä. Täyslepo kesäksi, makasin kaikki lämpimät päivät aamusta iltaan auringossa ja vaan olin. Pyörittelin päässä ajatuksia siitä mitä haluaisin jatkossa. Olin jo päässyt salitreenaamisen makuun, ja se sitten loppujen lopuksi oli se mun pelastus. Mä en muista enää missä vaiheessa tajusin että 50kg ei oo mikään tavoiteltava paino mun kokoiselle naiselle. Seuraava askel oli tajuta se että mä oon todella kaukana siitä mun omasta kauneusihanteestani joka on terve, hoikka, sopivasti lihaksikas ja vahva vartalo.

Loppukesästä aloin pyöritellä sitten päässä ajatusta tavoitteellisesta treenistä, ja tiesin että tuun tarvitsemaan siihen apua. Olin niin jumissa sekä fyysisesti että psyykkisesti etten ois päässyt enää omin avuin siitä suosta ylös. Syksyn ja talven ajan treenailin kyllä itsekseni ihan hyvällä fiiliksellä ja pikkuhiljaa lisäilin syömisiä. Mutta kun sä oot kerran ajanut itses ojasta allikkoon, mikään ei oo niin yksinkertaista. Mä tiesin että painon pitää nousta, tiesin että se nousee oikealla tavalla, sillä keho muovautui just siihen suuntaan mihin mä halusinkin sen muovautuvan. Mutta silti, pää ei kestä sitä että puntari näyttää koko ajan enemmän. Näkee läskiä siellä ja läskiä täällä. Jenkkakahvat, takapuoli, selkäläski, polviläski. Tiedät itsekin kuinka typerältä se kuullostaa ja onkin. Mihin se katoaa se ylpeys saavutetusta ja onnistumisista? Miksi ei vaan vois olla tyytyväinen itseensä?

Pt:n palkkaaminen on ollut mun elämäni parhaimpia päätöksiä. Nyt mulla on koko ajan se järjenääni näyttämässä tietä ja sanomassa vastaan kun menee överiksi. Tällaisissa elämänmittaisissa muutoksissa jollakin saliliikkeiden tekniikoilla ja hiilihydraattien määrällä on loppujen lopuksi todella vähän merkitystä. Se isoin työ mikä tehdään, tehdään sun ajatusmaailmassa. Opetellaan kulkemaan sitä kultaista keskitietä. Opetellaan hyväksymään itsensä. Opetellaan kärsivällisyyttä. Opetellaan kohtuutta. Ettei mennä enää ääripäästä toiseen. Tämän mä halusin teille tänään kertoa: Laihuus ei ole oikotie onneen, ja me luodaan omat paineemme ihan itse. Sä päätät tasan tarkkaan itse, mihin suuntaan elämääsi viet.

-Sarppa-