Fitness –tyyppinen elämäntapa harrastuksena erosi
kilpaurheilusta aika radikaalisti. Eniten tapahtui muutosta päässä. Kun
elämäntapana on liikkuminen, niin motivaatio lähteä liikkumaan on lähes aina
suuri. Liikkeelle lähtöön ei tarvitse motivoida itseään, vaan se on yhtä
luonnollista kuin mikä tahansa arkinen teko. Liikunta pohjautuu
hyvänolontunteeseen, ja siihen, että siitä saa aina jaksamista arkeen. Liikunta
on kivaa! Salilla painot liikkuu, lenkillä jaksat iloita siitä auringosta,
sulasta tiestä, ehkäpä musiikista, jota kuuntelet. Lenkille lähtee mielellään,
salille meno ei ole ponnistelua, suorittamista, vaan siihen on sellainen
intohimo.
Mikä ero tällä on kilpaurheiluun..? Se, että aina ei jaksa!
Kun kisadieetti eteni, liikunta lisääntyi ja rasvaprosentti pieneni, oli
tapahduttava mielessä ISO muutos liikkumista kohtaan. Miinuskalorit, paljon
liikuntaa ja se kaikki yhdistettynä arkeen. Mitä se arki on? Se on perhettä,
lapsia, ystäviä, erilaisia tapahtumia ja juhlia, vuorotyötä, pyykkäystä,
kauppareissuja jne (myös vaihtelevia sääolosuhteita!! Räntää vaakatasossa,
kovia pakkasia, aurinkoa, liukkaita teitä!). Kun tähän yhdistää, normaalista
harjoituskaudesta poikkeavan määrän liikkumista, niin liikkumisen merkitys
muuttuu. Aamuaerobiset oli se, mistä vähiten nautin. Salitreeneistä nautin koko
dieetin ajan. Salitreenit oli siitä poikkeavaa, että voinnin mukaan pystyi
esimerkiksi sarjojen välissä vähän buustaamaan omaa mieltä. Sai vähän aikaa
istua kokoamassa itseään siihen seuraavaan sarjaan. Negatiivisena asiana
mainittakoon voimatasojen laskut, sekä pitemmät palautumisajat treenien
välissä.
Mutta palataas takas siihen rankimpaan juttuun eli
aerobisiin. Ne aamuaerobiset oli kuin lapsi joka oksentaa ja sotkee
oksennuksellaan kaiken mahdollisen ympäriltään. Ei siihen oksennuksen
siivoamiseen ole mitään ’suhdetta’, sen vaan siivoaa, kun eihän sitä siihenkään
voi jättää! :D Aamuaerobisissa oli välillä sama homma; Tee se! Tavallaan siellä pään
sisällä muuttui se suhtautuminen liikkumiseen. Siihen en lähtenyt,
että oisin liiaksi miettinyt sitä omaa väsymyksen tilaa. Monesti aamuisin
(varsinkin kun on illan ollut töissä ja täytyi aamulla klo 4 nousta
aerobiselle) sitä vain mietti mielessään, että nouse ylös ja tee se. Oliko se
mielekästä? Ehei! Ei läheskään aina. Viimeiset viikot oli ne, mitkä vaati eniten sitä päätä. SEN-VAIN-TEKI.
Kisadieetin alussa
aerobiset toi sitä virtaa päivään. Mutta kisadieetin loppupuolella se vei vain
energiaa. Loppupuolella dieettiä askel alkoi painamaan. Siis se askel oli
oikeasti raskas aerobisen alusta loppuun saakka! Se ei missään vaiheessa
aerobista suorittaessa muuttunut enää siksi hyvänolontunteeksi ja energiaksi,
minkä se harjoituskaudella ja suurimman osan aikaa dieetistä teki. Se aerobinen oli dieetin lopussa siis suorite. Miten
siitä selvisi? Ajattelemalla jotain muuta. :D Tapoja oli monia ja nää tavat
vaihteli sen mukaan, mitä milloinki oma pää vaati. Yks tapa oli kuunnella samaa
biisiä koko sen ajan. Tällä kokosin mielen ja pystyin hallitseen sitä niin,
että tein ’suoritteen’ loppuun. Loppupuolella katsoin Pirunpellon kaikki
tuotantokaudet. Yksi jakso kesti noin yhden aerobisen verran. Keskityin vain
siihen ohjelmaan, en ajatellut sitä jaksamista. Koska se askel oikeasti painoi
niin paljon, että ei sitä kannattanut ajatella! Muistan myös ”jonku kerran” kun
työpaikan salilla aamulla klo 5 poljin kuntopyörällä hämärässä valaistuksessa
ja pidin silmiä kiinni. Joskus hoin myös päässäni ”Älä ajattele mittään, älä
ajattele mittään!” :D Kuulostaa aika pahalta, mutta tähän jaksamiseen vaikutti
se, että tää on väliaikaista! Ajatus, että tää on nyt tätä, helpotti kummasti.
Tää homma veetään nyt loppuun saakka, ja tälle on nyt oma aikansa. Eli oman
mielen kanssa painittiin kisadieetillä eniten. Ja ihan hitokseen huolella!
Mukaan mahtui myös monta mielekästä aerobista, mutta dieetin lopussa ne
harveni. Kuitenkin jokaisen aerobisien jälkeen oli hyvä olla. Vaikka sitä
suorittaessa ei aina ollut, niin sen jälkeen oli. AINA. Siitä sai sen saman
fiiliksen kuin harjoituskaudella tehdyistä liikkumisista. :)
Ihmistyypiltään oon jokseenki poikkeava yksilö. Omaksi
edukseni luen hyvin pitkälle edenneen valikoivan kuulon! Kysyn päivittäin ihmisiltä
”Sanoitsä jottain?” ”Ai, mitä sä sanoit?” Mulla on siis ihan ilmiömäinen ”lahja”
vaipua omiin ajatuksiin ja blokata KAIKKI ympärillä tapahtuvat asiat. :D Tätä
ei ehkä lueta positiiviseksi asiaksi, eikä etenkään lahjaksi, mutta on tällä ne
omat positiiviset puolensakin. Nuo aerobiset meni kai just sen takia niin ”helposti”,
kun kykenin kääntämään mieleni ”offille”. Jaksan harvoin keskittyä yhteen
asiaan kerrallaan pitkäksi aikaa. Se on aika haastava ”ominaisuus”, koska omassa
arjessa on läsnä aina se keskeneräisyys ja monta projektia. Entisöin kaappia kunnes
keksin, että laajennetaas vähän kivetystä. Sitten pistolapio jo heilahtaa!
Joskus, kun tämä ”Nyt lähtee!” –vaihde on päällä kuumimmillaan, niin haen
realismia mieheltäni. Paan tekstiviestin ”Nyt toi pensas muuten lähtee!” ja
saan joko pikaisen puhelinsoiton tai vastauksen viestiin: ”Et! Nyt et aloita
siellä mitään! Ootat mut kotiin!”. Usein homma on jo edennyt niin pitkälle,
että kun mies kotiutuu töistä, on pihamaalla jo hommat miltei valmiina tai ihan
täys kaaos päällä. :D Ton kaiken energian ja innokkuuden kun kohdistaa
esimerkiksi kisadieetin treeneihin, niin arvaatte varmaan, että sitä aikaa ja
jaksamista on aika paljon käytössä yhtä ”projektia” kohden. Jätin siis kisadieetin
ajaksi KAIKKI nuo spontaanit, hyvin impulsiivisessa tilassa tehdyt päätökset
aloittaa joku uus projekti. Mies sanoikin nyt keväällä, että oispa kiva ku
oisit joskus kesälläkin dieetillä. :D
Ja voi vietävä että tää ominaisuus
ärsyttää ihmisiä! Kun kaikki vapaa-aika kuluu ’ärsykkeiden’ (tuo pensas pitäis
hävittää, tän huonekalun vois entisöidä, tarvittaskohan me uudet verhot, ton
seinän kyllä maalaan nyt) perässä juostessa (lähtääs
Hoploppiin/uimaan/lenkille/salille..), niin ne oli pakko jättää dieetin ajaksi.
Jos ei kokonaan, niin ainakin osittain. Nuo lasten kans tehtävät jutut toteutui
vielä, mutta omat hommat sai jäädä. Oli pakko karsia elämästä paljon pois. En
aloittanut oikeastaan mitään uutta projektia, vaan blokkasin suoraan noi
ärsykkeet. Nyt jälkeenpäin kun miettii, niin mulla ei ollut edes tarvetta
tehdä/nähdä/kokea uusia juttuja arjessa. Yhtään uutta projektia en aloittanut.
Tällä kuvailulla en halua luoda sitä kuvaa, että haluasin jonkun ajattelevan, että onpas se reipas ja tekevä emäntä, vaan tää on oikeasti
ihan helv*tin ärsyttävää kanssaihmisten mielestä. Ja tän piirteen parissa oon
jo vuosia tehnyt työtä, rauhottunutkin, mutta edelleen mulla on paljon
käsiteltävää tässä. Diagnoosi siis puuttuu, mut se saa jäädä puuttumaan. :D Miksikö?
No ihan siksi, että tunnistan itsessäni tämän, teen asian suhteen töitä vielä
pitkään, kenties aina (?) ja mikä tärkeintä; Tässä mä oon!
Kun sä hyväksyt
itses, sun on helpompi hyväksyä myös toisessa ne ei-niin-miellyttävät piirteet.
Se on ihan välttämätöntä toisen ihmisen hyväksymisessä, että sä oot sinut ittes
kanssa! Yks tärkeimmistä lahjoista mitä sä voit muille itsestäs antaa, on se,
että oot oma ittes. Sut joko hyväksytään tai ei. Mut onks se sit keneltä pois?
Niinpä. Teet niin tai näin, aina on se joku/jotku, jonka/joiden mielestä se/sä
ei/et ole riittävä, hyväksyttävä tai tarpeeksi. Eli annappa niitten ’toisten
ihmisten mielipiteitten' olla.. ;)
Tälle päivää oon luvannut tytölle, että
käydään kirpparilla, salilla ja pyöräilemässä. Mä ristin käteni, ja toivon,
etten löydä kirpparilta yhtään ainutta ’ärsykettä’, joka johtaisi siihen, että
pistolapion ohessa täällä heilahtaisi taas hiomakone ja maalipensseli..
-M-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti