Miksi dieetti?

Samaan aikaan kun Marja oli kisadieetillä ja valmisteli itseään kohti kisalavaa, mä oon ollut niin sanotulla massakaudella. Oon puhunut bulkkaamisesta ja lihatalkoista, vaikka todellisuudessa tää mun touhu on aika kaukana siitä. Käytännössä oon nyt muutaman kuukauden ajan opetellut syömään tarkoituksenmukaisia ruoka-annoksia säännöllisesti. Alkuvuodesta tavoitteeksi asetettiin saada lisää lihasmassaa, ja mun kohdalla tarkoituksenmukainen syöminen on tarkoittanut kohtuullisia plussakaloreita, eli oon syönyt jonkin verran yli kulutuksen. Se on ollut tosi haastavaa ja työlästä, koska kroppa on ollut niin jumissa. Sinnillä ja sisulla oon kuitenkin vetänyt kaikki 5-6 ateriaa per päivä alas. Kaloreissa puhutaan n. 2500kcal päiväsaannista. Oon opetellut myöskin hölläämään mun tosi rajotteisista ruokailutottumuksista. Laihduttaessa pistin päälle totaalisen nollatoleranssin herkkujen suhteen. Nyt massakaudella oon antanut itselleni luvan syödä jätskiä ja suklaatakin on uponnut kitusiin joitakin kertoja viikossa. Roskaruokamässäilyyn ei oo ollut tarvetta, kun maha on jatkuvasti täynnä.

Jos muistellaan viime kevättä kun aamupaino oli alimmillaan siellä 52-53 kilon hujakoilla, niin nyt se on 61-62 kilon paikkeilla. Missään kehonkoostumusmittauksissa en oo käynyt; peili kyllä kertoo tarvittavan. Kroppa on muovautunut oikeaan suuntaan, mutta samalla totta kai on tullut pehmeyttäkin. Ajoittain on tosi turvonnut ja inhottava olo, närästää ja vaatteet ei sovi päälle. Vaikka ne puristaakin "oikeista" paikoista, mä en siltikään oo sujut tän hetkisen tilanteen kans. Kesäkin on tulossa, ja se on mulle niin tärkeä vuodenaika että silloin mä haluan olla sellaisessa kunnossa että on oikeasti hyvä olla. Aikani kun olin marmattanut asiasta koutsille, se lupasi vihdoin ja viimein dieetin. JES! JES!

Mistään "rantakuntodieetistä" ei oo kyse. Tavoitteena on saada kropasta rasvaa pois muutaman kilon verran, maltillisesti, jälleen tarkoituksenmukaisella ruokavaliolla. Eli tuosta 2500 kalorin päiväsaannista lähdetään pikkuhijaa tiputtelemaan ruuan määrää vähemmäksi. Ja herkut jää tietysti nyt pois kuvioista. Myös treeni muuttuu aika paljon, neljän salitreenin lisäksi kuvioihin tulee säännölliset hiitit juoksupolulla. Pitkästä aikaa joudun haastamaan itteni ihan tosissaan pois mukavuusalueelta. Mä oon kovasti tehnyt ajatustyötä näiden mun tavotteiden kanssa, ja sen kanssa että mitä tältä treenaamiselta haen. Se ensisijainen asia on totta kai terveyshyödyt; niistä ollaan jo paljon puhuttu joten mun ei varmaan tarvitse sitä joka postauksessa enää tuoda esille. Voidaan mennä syvemmälle, konkreettisempiin tavoitteisiin.

"Ei sun tarvi laihduttaa, sähän oot jo hyvässä kunnossa!"

Varmaan joillakin kriteereillä ehkä oonkin. Kyse ei oo siitä että haluaisin olla mahdollisimman laiha, vaan siitä että mä aijon jatkaa tätä hyvin alkanutta kehonmuokkausharrastusta. Haluan kuitenkin pitää kunnon tasaisen siistinä koko ajan, enkä vetää mitään parinkymmenen kilon bulkkeja. Mitä enemmän kroppa muovautuu, sitä isommaksi se nälkä kasvaa. Mä tiedän että pystyn parempaan. Eli dieetin jälkeen tulee uusi massakausi. Marja vähän jo sitä avaskin, että jossain vaiheessa omasta kehosta tulee tavallaan taidetta. Sä pystyt vaikuttamaan siihen miltä se näyttää ja miten vahva se on. Jatkuvuus on se juttu.

"Salilla treenava nainen alkaa näyttää mieheltä".

Ei ala. Mulla on totta kai tietyt tavoitteet ja jonkilainen mielikuva päässä mihin asti mä haluan päästä; oon mm. kehitellyt itselleni jonkin asteen selkäfetissin. :D Esikuvia ja tavoitteita on hyvä olla olemassa, ne motivoi. Mun tavoite ei oo kuitenkaan mikään valtava kehonrakentajalihaskimppu; se ei olis millään tavalla edes realistista. Ne kireät kehonrakentajakropat vaatii vuosien, vuosien työn, oikeanlaiset geenit ja täydellisen sitoutumisen lajiin. Sä oot varmasti törmännyt kuviin suomalaisista fitnesskilpailijoista, montako valtavaa testosteronin huuruista naiskehonrakentajaa oot nähnyt niissä? Et yhtään. :)

Selkäfetissi. Tällaista  fysiikkaa mä ihailen. #tääonmunjuttu

Alku. Ja duuni jatkuu.

Näillä eväillä mä alan nyt siivoamaan keittiöstä kaiken ylimääräisen kiusan pois silmistä. Kunhan saan arjen rullaamaan uusien kuvioiden kans, postailen vähän dieettisyömisestä taas. Toivottakaa mulle tsemppiä, mä oon nimittäin todella syvästi uudelleen rakastunut jäätelöön ja sydän itkee verta kun sitä ei saakaan enää syödä! :D Mutta kyllä mä tiiän että pystyn tähän, kun pystyin viimeksikin. Sitä en vielä tiedä kauanko dieetti tulee kestämään, riippuu siitä miten tuloksia tulee ja mitä koutsi asiasta sanoo. Näillä mennään kohti kesää. Saa tulla mukaan tukidieetille kanssakärsijäksi! :D Voitas vaikka pystyttää semmonen terapiaryhmä Facessa!

-Sarppa-

Elämäntavasta kilpaurheiluun: Kun liikkumisesta tulee fyysinen suorite ja psyykkinen kuorma

 

Fitness –tyyppinen elämäntapa harrastuksena erosi kilpaurheilusta aika radikaalisti. Eniten tapahtui muutosta päässä. Kun elämäntapana on liikkuminen, niin motivaatio lähteä liikkumaan on lähes aina suuri. Liikkeelle lähtöön ei tarvitse motivoida itseään, vaan se on yhtä luonnollista kuin mikä tahansa arkinen teko. Liikunta pohjautuu hyvänolontunteeseen, ja siihen, että siitä saa aina jaksamista arkeen. Liikunta on kivaa! Salilla painot liikkuu, lenkillä jaksat iloita siitä auringosta, sulasta tiestä, ehkäpä musiikista, jota kuuntelet. Lenkille lähtee mielellään, salille meno ei ole ponnistelua, suorittamista, vaan siihen on sellainen intohimo.

Mikä ero tällä on kilpaurheiluun..? Se, että aina ei jaksa! Kun kisadieetti eteni, liikunta lisääntyi ja rasvaprosentti pieneni, oli tapahduttava mielessä ISO muutos liikkumista kohtaan. Miinuskalorit, paljon liikuntaa ja se kaikki yhdistettynä arkeen. Mitä se arki on? Se on perhettä, lapsia, ystäviä, erilaisia tapahtumia ja juhlia, vuorotyötä, pyykkäystä, kauppareissuja jne (myös vaihtelevia sääolosuhteita!! Räntää vaakatasossa, kovia pakkasia, aurinkoa, liukkaita teitä!). Kun tähän yhdistää, normaalista harjoituskaudesta poikkeavan määrän liikkumista, niin liikkumisen merkitys muuttuu. Aamuaerobiset oli se, mistä vähiten nautin. Salitreeneistä nautin koko dieetin ajan. Salitreenit oli siitä poikkeavaa, että voinnin mukaan pystyi esimerkiksi sarjojen välissä vähän buustaamaan omaa mieltä. Sai vähän aikaa istua kokoamassa itseään siihen seuraavaan sarjaan. Negatiivisena asiana mainittakoon voimatasojen laskut, sekä pitemmät palautumisajat treenien välissä.

Mutta palataas takas siihen rankimpaan juttuun eli aerobisiin. Ne aamuaerobiset oli kuin lapsi joka oksentaa ja sotkee oksennuksellaan kaiken mahdollisen ympäriltään. Ei siihen oksennuksen siivoamiseen ole mitään ’suhdetta’, sen vaan siivoaa, kun eihän sitä siihenkään voi jättää! :D Aamuaerobisissa oli välillä sama homma; Tee se! Tavallaan siellä pään sisällä muuttui se suhtautuminen liikkumiseen. Siihen en lähtenyt, että oisin liiaksi miettinyt sitä omaa väsymyksen tilaa. Monesti aamuisin (varsinkin kun on illan ollut töissä ja täytyi aamulla klo 4 nousta aerobiselle) sitä vain mietti mielessään, että nouse ylös ja tee se. Oliko se mielekästä? Ehei! Ei läheskään aina. Viimeiset viikot oli ne, mitkä vaati eniten sitä päätä. SEN-VAIN-TEKI. 

Kisadieetin alussa aerobiset toi sitä virtaa päivään. Mutta kisadieetin loppupuolella se vei vain energiaa. Loppupuolella dieettiä askel alkoi painamaan. Siis se askel oli oikeasti raskas aerobisen alusta loppuun saakka! Se ei missään vaiheessa aerobista suorittaessa muuttunut enää siksi hyvänolontunteeksi ja energiaksi, minkä se harjoituskaudella ja suurimman osan aikaa dieetistä teki. Se aerobinen oli dieetin lopussa siis suorite. Miten siitä selvisi? Ajattelemalla jotain muuta. :D Tapoja oli monia ja nää tavat vaihteli sen mukaan, mitä milloinki oma pää vaati. Yks tapa oli kuunnella samaa biisiä koko sen ajan. Tällä kokosin mielen ja pystyin hallitseen sitä niin, että tein ’suoritteen’ loppuun. Loppupuolella katsoin Pirunpellon kaikki tuotantokaudet. Yksi jakso kesti noin yhden aerobisen verran. Keskityin vain siihen ohjelmaan, en ajatellut sitä jaksamista. Koska se askel oikeasti painoi niin paljon, että ei sitä kannattanut ajatella! Muistan myös ”jonku kerran” kun työpaikan salilla aamulla klo 5 poljin kuntopyörällä hämärässä valaistuksessa ja pidin silmiä kiinni. Joskus hoin myös päässäni ”Älä ajattele mittään, älä ajattele mittään!” :D Kuulostaa aika pahalta, mutta tähän jaksamiseen vaikutti se, että tää on väliaikaista! Ajatus, että tää on nyt tätä, helpotti kummasti. Tää homma veetään nyt loppuun saakka, ja tälle on nyt oma aikansa. Eli oman mielen kanssa painittiin kisadieetillä eniten. Ja ihan hitokseen huolella! Mukaan mahtui myös monta mielekästä aerobista, mutta dieetin lopussa ne harveni. Kuitenkin jokaisen aerobisien jälkeen oli hyvä olla. Vaikka sitä suorittaessa ei aina ollut, niin sen jälkeen oli. AINA. Siitä sai sen saman fiiliksen kuin harjoituskaudella tehdyistä liikkumisista. :)

Ihmistyypiltään oon jokseenki poikkeava yksilö. Omaksi edukseni luen hyvin pitkälle edenneen valikoivan kuulon! Kysyn päivittäin ihmisiltä ”Sanoitsä jottain?” ”Ai, mitä sä sanoit?” Mulla on siis ihan ilmiömäinen ”lahja” vaipua omiin ajatuksiin ja blokata KAIKKI ympärillä tapahtuvat asiat. :D Tätä ei ehkä lueta positiiviseksi asiaksi, eikä etenkään lahjaksi, mutta on tällä ne omat positiiviset puolensakin. Nuo aerobiset meni kai just sen takia niin ”helposti”, kun kykenin kääntämään mieleni ”offille”. Jaksan harvoin keskittyä yhteen asiaan kerrallaan pitkäksi aikaa. Se on aika haastava ”ominaisuus”, koska omassa arjessa on läsnä aina se keskeneräisyys ja monta projektia. Entisöin kaappia kunnes keksin, että laajennetaas vähän kivetystä. Sitten pistolapio jo heilahtaa! Joskus, kun tämä ”Nyt lähtee!” –vaihde on päällä kuumimmillaan, niin haen realismia mieheltäni. Paan tekstiviestin ”Nyt toi pensas muuten lähtee!” ja saan joko pikaisen puhelinsoiton tai vastauksen viestiin: ”Et! Nyt et aloita siellä mitään! Ootat mut kotiin!”. Usein homma on jo edennyt niin pitkälle, että kun mies kotiutuu töistä, on pihamaalla jo hommat miltei valmiina tai ihan täys kaaos päällä. :D Ton kaiken energian ja innokkuuden kun kohdistaa esimerkiksi kisadieetin treeneihin, niin arvaatte varmaan, että sitä aikaa ja jaksamista on aika paljon käytössä yhtä ”projektia” kohden. Jätin siis kisadieetin ajaksi KAIKKI nuo spontaanit, hyvin impulsiivisessa tilassa tehdyt päätökset aloittaa joku uus projekti. Mies sanoikin nyt keväällä, että oispa kiva ku oisit joskus kesälläkin dieetillä. :D

Ja voi vietävä että tää ominaisuus ärsyttää ihmisiä! Kun kaikki vapaa-aika kuluu ’ärsykkeiden’ (tuo pensas pitäis hävittää, tän huonekalun vois entisöidä, tarvittaskohan me uudet verhot, ton seinän kyllä maalaan nyt) perässä juostessa (lähtääs Hoploppiin/uimaan/lenkille/salille..), niin ne oli pakko jättää dieetin ajaksi. Jos ei kokonaan, niin ainakin osittain. Nuo lasten kans tehtävät jutut toteutui vielä, mutta omat hommat sai jäädä. Oli pakko karsia elämästä paljon pois. En aloittanut oikeastaan mitään uutta projektia, vaan blokkasin suoraan noi ärsykkeet. Nyt jälkeenpäin kun miettii, niin mulla ei ollut edes tarvetta tehdä/nähdä/kokea uusia juttuja arjessa. Yhtään uutta projektia en aloittanut.

Tällä kuvailulla en halua luoda sitä kuvaa, että haluasin jonkun ajattelevan, että onpas se reipas ja tekevä emäntä, vaan tää on oikeasti ihan helv*tin ärsyttävää kanssaihmisten mielestä. Ja tän piirteen parissa oon jo vuosia tehnyt työtä, rauhottunutkin, mutta edelleen mulla on paljon käsiteltävää tässä. Diagnoosi siis puuttuu, mut se saa jäädä puuttumaan. :D Miksikö? No ihan siksi, että tunnistan itsessäni tämän, teen asian suhteen töitä vielä pitkään, kenties aina (?) ja mikä tärkeintä; Tässä mä oon! 

Kun sä hyväksyt itses, sun on helpompi hyväksyä myös toisessa ne ei-niin-miellyttävät piirteet. Se on ihan välttämätöntä toisen ihmisen hyväksymisessä, että sä oot sinut ittes kanssa! Yks tärkeimmistä lahjoista mitä sä voit muille itsestäs antaa, on se, että oot oma ittes. Sut joko hyväksytään tai ei. Mut onks se sit keneltä pois? Niinpä. Teet niin tai näin, aina on se joku/jotku, jonka/joiden mielestä se/sä ei/et ole riittävä, hyväksyttävä tai tarpeeksi. Eli annappa niitten ’toisten ihmisten mielipiteitten' olla.. ;) 

Tälle päivää oon luvannut tytölle, että käydään kirpparilla, salilla ja pyöräilemässä. Mä ristin käteni, ja toivon, etten löydä kirpparilta yhtään ainutta ’ärsykettä’, joka johtaisi siihen, että pistolapion ohessa täällä heilahtaisi taas hiomakone ja maalipensseli..

-M-

KISAT OHI! Miten meni noin niinku omasta mielestä? :D

Tasan viikko ois kulunut ekoista kisoistani. :) Ja nyt pääsen vasta kirjoittamaan! Maanantaina aamuyöllä tultiin Helsingistä Ouluun koneella. Maanantai mulla oli vp ja sen jälkeen onkin ollut kaksi iltavuoroa ja kolme yövuoroa. Tänään lopetin siis valvomisen. :)

Mutta mennääs asiaan! Kisadieetti alkoi mulla joulukuussa ja päättyi viimeistelyviikkoon, eli sen viikon alkuun, jolloin kisat oli. Kisadieetti meni kaikin puolin onnistuneesti! Paino tippui tasaisesti, arki oli sitä samaa kuin harjoituskaudellakin, kroppa toimi normaalisti. Oli ihmeellistä tutustua omaan kroppaan! Ja mieleen! Kropassa ei sinänsä ihmeellistä ollut, ainoastaan tuo että fätä lähti. Bikini Fitness –kisaajilla rasvaprosentti on siellä 10-12 hujakoilla. Joillakin alhaisempi, joillain korkeampi. Itse en ole käynyt kehonkoostumusmittauksessa, eikä rasvaprosenttiani ole seurattu kisadieetin aikana muulla kuin valmentajan silmällä. Arvioisin rasvojen olleen tuossa em. prosenttien välissä. Oikeastaan kisadieetissä ei ollut mitään sellaista normaalista poikkeavaa. Sarppa on kyllä koittanut, että kirjoittaisin blogiin siitä, mutta kun ei siinä oikeastaan tapahtunut mitään radikaalia, eikä tullut mitään mistä kirjoittaa! :D   

Viimeistelyviikko! Viimeistelyviikolla jäi aerobiset pois ja oli ns tyhjennyspäivät 3 kappaletta, ja tankkauspäivät 3 kipaletta. Ja ei, tähän tyhjentelyyn ei liity peräruiskeet. :D Omalla kohdallani ei tyhjennyksiä edes tehty. Tai niitä ei tarvittu. Viikko kului siis syödessä. Viimeistelyviikolla tein kolme kevyttä salitreeniä. Oikeastaan ennen kisapäivää ei muuta muutosta tullut ruokavalioon, kuin hiilareitten määrä. Vettä meni, suolaa söin, proteiinia ja rasvoja. Kävinpä viimeisenä päivänä ennen kisoja hotellin aamupalalla ja myöhemmin iltapäivällä ravintolassa syömässä. Tai hetkonen! Enhän mä normaalisti käy ravintoloissa! Laitetaan kuva siitä. 

Aamupala ylimmässä. Kävin kaks kertaa aamupalalla,
ekasta aamupalasta ei tullut kuvaa otetuksi. :)
Alemmassa jo syöty päivällisruoka. Ennen -kuvaa ei
tullut otetuksi

Hotellin aamupalalla kyllä kävin harjoituskaudella, kisadieetillä valittiin majoitus sen mukaan, että oli täysin varustettu keittiö käytössä. :D Ennen kisapäivää siis rasvaprosentti on alhainen ja kisapäivänä ns. tankataan itsensä lavakondikseen –näillä kisaa edeltävillä päivinä syötiin hiilareita enemmän kuin normaalisti kisadieetillä tai harjoituskaudella. Oli aivan ihmeellistä miten se kroppa imi sitä ruokaa! :D Mitä enemmän söit, sitä paremmalta näytit. Huikeeta. Ja vaikka söi tunnin-parin väleinkin, niin kohta oli nälkä. Normaalisti hiilarit turvottaa mua, varsinki joku höttöhiilari, mikä ei oo täysjyvää, niin huh! Nyt tilanne oli aivan toinen.. Samallai ku kisadieetillä se rasva vain lähti, niin tankkauspäivinä se ruoka vain ’katosi’. Ei ollut nälkä, mutta ei ollut täysi olokaan. Olo oli ihan normaali.

Kisapäivänä jatkettiin tankkaamista. Aamulla klo 6 oli aamupala. Tästä tasaiseen tahtiin söin valmentajan ohjeen mukaan aina lavalle nousuun saakka. Valmentaja katsoi siis kunnon mukaan ruokamäärän tai sen mitä söin. Ihan samallai kuin kisadieetilläkin. Mitään valmista mappia en saanut, että näin syöt ja juot, näin liikut, vaan valmentaja oli kokoajan läsnä ja kaikki meni kunnon ja voinnin mukaan.

Kisa-aamulta kuntokuvat valmentajalle. Ennen aamupalaa.. :)

Lavan takana kävi melko kuhina, PALJON naisia, pari (?) vessaa ja muutama peili. :D Meno oli kuin pakolaisleirillä. Tiimeittäin omissa röykkiöissään. Kisaajia, huoltajia, valmentajia ja useampi henkilö kuuluttelemassa sarjojen tyttöjä jonoon. Aina oli joku hukassa ja joku häippässyt jonosta johonkin. :D Melkein pystyin aistimaan tuskan, joka voi miessukupuolen edustajalla olla, kun hän yrittää saada liikuteltua naislaumaa jonoon ja lavalle. :D Kaikki heterosuhteessa elävät miehet tietää, kuinka haasteellista on saada edes se yksi nainen liikahtamaan oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, niin mietippä ku naisia oli varmaan sata! :D Mulla oli huoltajana tiimistä Henna, joka viimeisteli luukkia lavalle. Joskus oon miettinyt, että kuinkas sitten, jos joku kohta pettää bikineistä ja räpsähtää lavalla auki. Tiesin, että ne bikinit voidaan liimata ihoon, mutta en osannut aavistaakaan, että kuinka lujassa ne loppujen lopuksi oli siinä ihossa. :D Lavan takana pyöri myös mieheni toimittelemassa milloin mitäkin asiaa sekä tietysti valmentaja.

Lavalle menoa odoteltiin jonossa. Mun oma ajatus siitä lavan takana olosta vastas sitä todellisuutta. Tunnelma oli hyvä, eikä ollenkaan sellainen, että me oltais jollain tasolla toistemme pahimpia vastuksia siellä. Kaikki, jotka lavalle nousee, on tehnyt ison työn ja on jo voittajia siinä kohtaan, kun lavalle uskaltaa nousta. Se on sitä toisen kunnioitusta parhaimmillaan. Kun tietää mitä se on vaatinut, että me siinä nyt venattiin lavalle menoa. Menisitkö itse bikineissä täyden yleisön eteen..? Niinpä. Voin myöhemmin ruotia sitä muuttunutta minä-kuvaa, ja sitä miten se oma kroppa muuttuu treenivuosien myötä tavallaan taiteeksi. Se on niin ku entisöisit huonekalun ja sitä joku kehaisee hienoksi, niin oothan sä ylpee. :D Tää on vähän sama asia, että sä et esittele niin ku ’itseäs’ pelkästään, vaan sä esittelet ’itseäs’ urheilijana. Esittelet oman työn tuloksen, mutta kuitenkin itseäs. :D. Tää on ehkä liian haasteellista tiivistää yhdeksi ajatukseksi, joten palataan tähän joskus omana aiheenaan.

Mua ei ollut jännittänyt juurikaan tuo hetki aiemmin, muuta kuin sitten siinä jonossa.. Alko tuleen jano. Hörpin vettä Hennalta tiuhaan tahtiin.

Ja sitten lavalle!! Lavalle nousu oli aivan huikeeta! Ne valot, mitkä tiesin jo valmiiksi olevan todella kirkkaat, yllätti täysin. Ne oli jotain shokeeraavaa. Takatiloissa, varsinkin portaissa, missä lavalle menoa odoteltiin, oli aika hämärää. Lavalla oli lämmin ja se yleisö näytti huomattavasti pienemmältä lavalta katsottuna kuin sieltä katsomosta käsin. Meidät esiteltiin ja sen jälkeen tehtiin vertailut ja sitten lähdettiin takas takatilaan. Hetken aikaa meni ja sitten kutsuttiin lavalle takaisin palkintojen jakoon. Sijoitus oli neljäs. Sijoitus oli hieman pettymys kisojen jälkeen, mutta kun kuvia katsoo, niin eh.. :D Joo, paljon on työtä vielä edessä! :D Lavalla olo on siis hyvin lyhyt aika. Sitä ei kannata ajallisesti edes verrata siihen, kauanko menee valmistautua siihen. :D Mutta oli se kaiken sen arvoista! Se tunne siellä lavalla oli niin mahtava, että olin monta päivää ihan fiiliksissä sen jälkeen. Ja oon edelleen!

BODY-lehen kuvaamaa

Samainen..

Kisoista ja kisadieetistä ja noista viimeistelypäivistä mulla jäi tosi hyvä fiilis. En löydä mitään huonoa sanottavaa tästä kaikesta. Vaikka suhtautuisi kuinka ennakkoluulottomasti asioihin, niin silti tämä fitness-urheilu urheilumuotona yllätti jopa minut. Tästä kiitos somelle ja medialle.. Kaikesta jäi hyvä fiilis, harjoituskausi oli sitä normaalia lapsiperheen arkea, kisadieetti ei ollut mitään ”äärirajoille” vientiä, eikä todellakaan mitään nälkiintymistä, vaan se rasva ”vain katosi johonkin”.

Tällä kirjoituksella ei ole tarkoitus kertoa kuinka helppoa tai vaikeaa on saada itsensä kisakuntoon. Uskon, että tämän oman positiivisen kokemuksen takana on paljon muutakin kuin lajiin liittyvät vaatimukset. Ja tämä oli eka kisadieetti. Monesti kuulee, että seuraava on vaikeampi. Tieto kai lisää tuskaa.

On myös otettava huomioon lähtökohdat. Säännöllinen syöminen ja liikkuminen on ollut osa mun arkea jo ennen kuin kisailu kävi edes mielessä. Arki on toimivaa, meillä ei pyykeistä tai tiskeistä napista. Lapset on tottuneet siihen, että vanhemmat käy salilla ja me tehdään molemmat vuorotyötä. Myös omalla historialla on suuri merkitys. Mä oon ollut Jaanalla valmennuksessa elokuusta 2014 asti. Se helpottaa paljon, kun valmentaja tuntee mut ja tietää myös millaista se arki meillä on. Lapset voi halutessaan lähteä Kemiin mukaan, kun tapaan valmentajan. Ihan samallain ku halutessaan lähtevät salille tai lenkille mukaan.

Eli yhteenvetona; arki täytyy olla toimiva, valmentajan täytyy tuntea sut, ja ehkä tärkeintä on se, että elämässä täytyy olla arvojärjestys kohillaan ja sun kokemukset yleensäkin elämästä vaikuttaa tähän kaikkeen. Lapset tulee aina ensin. Lapset on myös se, mikä pitää sen arjen liikkeessä. Ei mulla ole ollut aikaa vajota mihinkään ”fitnesskuplaan”, vaan treenit on tehty kunnolla, ja sitten palattu siihen perheen pariin. :D Vaikka mäkään en vielä mikään ikäloppu ole, niin silti se oma historia vaikuttaa myös nykyhetkeen. Mulla on ollut elämässä erilaisia käännekohtia, joissa elämä on näyttänyt omat raadollisuutensa. Mulla ei ole ollut koskaan sitä mahdollisuutta, että jäisin tuleen makaamaan. Kaikki vastoinkäymiset, kesti ne sitten päivän, viikon, kuukausia tai vuosia, on opettanut mulle sen, että näistä mennään yli. On joutunut ihan tosissaan etsimään ne voimavarat jostain. Kun sä käyt pohjalla, oman jaksamises rajalla, niin ne kaikki muokkaa sua ihmisenä enemmän kuin arvaatkaan. Ne antaa työkaluja tulevaan. Elämässä on ”rankkoja” asioita ja sit on RANKKOJA asioita. Kun on tarpeeksi monta kertaa noussut, niin sitä oppii myös elämään sen mukaan, että aina ei oo kivaa.. Aina ei ollut kiva nousta aamuaerobiselle klo 4 aamulla ku oot ollut iltavuoron töissä. ;) Mutta tämä asia kuuluukin kategoriaan ”rankkaa”. ;)

Vaikka tästä blogipostauksesta voi saada sen käsityksen, että tää ois jotenki helppoo, niin sitä se ei ole. Omaan jaksamiseen vaikuttaa niin moni tekijä. Edellä kerroinkin joitain seikkoja, mutta eihän ne siihen lopu. jokaisella on omat kuormansa kannettavana. Tämä oli minuun totuus tästä lajista! :) niin joo! Moni on kysynyt, että kisaanko vielä, ja jos kisaan niin milloin. En tiedä milloin, mutta kisojen jälkeen on ollut kokoajan selvää, että lavalle vielä noustaan. Se, että milloin, niin vastaus tähän on helppo; sitten, kun on viedä uus paketti lavalle. On turha lähteä näyttämään samaa pakettia. Valmennus jatkuu nyt nk. reversedieetillä ja sen jälkeen alkaa taas lihastalkoot! :)

Satunnaisia otoksia reissusta! :)

Ps: Meitä oli tiimissä useampi tyttö, jotka kisas, joten vertaistuki oli ihan sanoin kuvaamattoman mahtavaa. Ennen kisoja, oli aivan normaalia, että iltavuoron jälkeen Whatsappiin mennessä oli lukemattomia viestejä esim. 268! :D Äsken katsahdin jälleen meidän ryhmään, niin lukemattomia viestejä oli lyhyessä ajassa kertynyt 85. <3

-M-

Personal trainerin asiakkaana, mitä, miksi ja miten?

Tää aihe on kiinnostanut teitä kovasti. Multa kysytään oikeastaan enimmäkseen kolmea asiaa; millainen tyyppi se oikein on, paljonko se maksaa ja huutaako se mulle koko ajan? :D

No mun pt jonka oon nimennyt Koutsiksi, on aivan mainio tyyppi. Sellainen asiakaspalvelijatyyppi. Personal trainereita on nykyään tarjolla pilvin pimein, ihan joka kolkassa, ja jos sä harkitset ostavasi sellaisen palveluita niin ensimmäinen asia mitä kannattaa tehdä, on se että etsii käsiinsä tyypin joka pystyy osaamisellaan parhaiten vastaamaan sun tavotteisiin ja tilanteeseen ylipäätään. Jos sun tavoitteena on fitnesslavat, niin ei silloin hakeuduta ensimmäisenä sellaisen ihmisen luokse jonka vahvinta alaa on pitkänmatkanjuoksu. Jos sun tavoitteena on voimalajit, niin sitten taas se fitnessvalmentaja ei välttämättä oo sua varten. Toki trainereilla usein on sitä osaamista tosi laajasti, eikä oo mitään syytä automaattisesti säikähtää pt:a joka näyttää hulkilta, siitäkään huolimatta että sun tavoite on vaikkapa painonpudotus ja -hallinta.

Pt palveluiden hinnat vaihtelee ja vaikuttavia tekijöitä on paljon: mitä palveluita haluat ostaa, miten pitkän sopimuksen haluat tehdä. Monilla on kiinteät pakettihinnat, esim. 3kk / 6kk / 12kk ajalle. Rohkeasti vain ottamaan yhteyttä ja pyytämään tarjousta! Sillä se selviää. :) Hyvät personal trainerit on mun mielestä sellaisia matalankynnyksen tietopankkeja. Saa olla ihan rehellisesti aloittelija. Ei tarvitse hävetä sitä ettei ole eläissään käynyt salilla eikä tiedä tuon taivaallista mitä siellä oikein tapahtuu. Pt kyllä opettaa. Eikä se huuda mulle koko ajan. Vain jos alan hankalaksi. :D

"Saan pt:n työstä todella paljon itselleni. On todella mahtavaa nähdä kun asiakkaat ylittävät itsensä treeneissä, on hienoa huomata kehitys niin kehonkoostumuksen muutoksen ja treenien tuloksissa. Rakastan tätä hommaa. Teen sitä sydämelläni ja haluan antaa asiakkailleni kaikkeni. On mahtavaa huomata ettei koskaan voi olla valmis vaan aina on uutta opittavaa, se pitää mielenkiinnon työhön yllä. Pt:n työssä saan yhdistää rakkaan harrastukseni ja oman elämäntapani työhöni."

(koutsin ajatuksia)

Mitä se sitten ihan noin niinku käytännössä tekee? No se tekee paljon! Eka tapaaminen meillä oli joskus tammikuun puolivälin tienoilla. Käytiin läpi mun treenitaustaa, sitä surkean kuuluisaa laihduttamista, mittaukset, kuntotesti ja tärkein eli tavoitteet mikä oli mulla siinä vaiheessa oikeastaan aika selvää: Lisää lihasta, eli kehonmuokkausta, samalla suotavaa saada myös voimatasoja vähän ylöspäin koska kunto oli laihtumisen myötä aika heikko. Pyysin kehonpainolla tehtävää treeniä jolla saadaan kroppaan lisää liikkuvuutta. Eli mistään painonpudotuksesta ei nyt mun kohdalla ollut kyse. Mä halusin parempaan kuntoon, ja sinne totta vie ollaan matkalla.

n. 3kk tuloksia. Ekassa kuvassa yövuorojen kuihduttamana. :D

Alkukartoituksen jälkeen koutsi teki mulle tietysti tavoitteita tukevan treeniohjelman, huomioiden ne mun toiveet kehonpainotreenistä. Ollaan alussa opeteltu paljon ihan vaan oikeita tekniikoita ja liikeratoja. Ruokavalioasian mä halusin hoitaa omin päin, toki siitä oon tilivelvollinen Koutsille koko ajan, ja asioista neuvotellaan ja saan kyllä tarvittaessa opastusta. Alkuvuosi on mennytkin ihan siinä että oon opetellut syömään, ja oon opetellut treenaamaan. Vaikka sitä taustaa jo oli jonkin verran. Mun Koutsi tarjoaa 24h puhelinpalvelun ja me pidetäänkin aika paljon yhteyttä. Mä oon varmaan asiakas ihan raivostuttavimmasta päästä: joka toinen päivä oon tyytyväinen kehitykseen ja joka toinen päivä voisin vajota maan alle kun tuntuu että mitään ei tapahdu.

No tapahtuuhan sitä. Koutsi vetää mulle koko ajan kovempia treenejä. Treeniohjelmat on olleet toimivia, välillä vähän liiankin :D Ja ei se tosiaankaan huuda, vaan tsemppaa ja motivoi just oikealla hetkellä. Kun tuntuu että raajat irtoaa niin pienellä painostuksella sieltä kuitenkin puserretaan vielä muutamat toistot. Parasta näissä treeneissä on pään täydellinen nollaaminen: sillon kun treenataan kovaa, ei voi ajatella mitään. Koko sun treenin ulkopuolinen maailma hukkuu ja sitä kuulee vaan: JAKSAAJAKSAAKÄSKYTÄNIITÄLIHAKSIAVIELÄTULEEYKS! Sitten kun ei tuu enää oikeasti sitä yhtäkään toistoa niin se tulee ja avustaa vielä sen 10 toistoa lisää. Auts. Ja hitto soikoon sitä nostaa 59 kilon elopainolla 55kg penkistä ensimmäistä kertaa elämässään. Eikä voinu aavistaakaan aikaisemmin että kykenee sellaiseen!

Sen lisäksi että pt takoo sun kans kovia treenejä, se varmistaa että treeni menee perille sinne mihin sen pitääkin. Koska niitä haasteitahan riittää. Mulle vaikeita asioita on esimerkiksi kyykky, lähinnä se kropan hallinta siinä. Hiotaan tekniikkaa, hiotaan liikerataa. Ja toinen asia: selkä. Kun ei sitä nää peilistäkään että mikä lihas siellä tekee töitä. Hiotaan tekniikkaa. Hiotaan liikerataa. Niin kauan että ne löytyy. Ja kyllä, sieltä se tuntuma alkaa pikkuhiljaa löytymään! Eikä se todellakaan vaadi aina mitään raskasta rautaa, itse asiassa päin vastoin: raudan edessä on syytä nöyrtyä. Pienemmillä painoilla puhtaita toistoja. Paras treeni on treeni joka menee perille.

 

"Pt:n on tärkeää muistaa huomioida aina asiakas ja asiakkaan tarpeet sekä tavoitteet, koskaan ei voi tehdä asioita sen mukaan mikä itelle ois kiva vaan aina asiakkaan tavoitteiden mukaan. Täytyy huomioida asiakkaan mahdolliset sairaudet, elämäntilanteet sekä taustat treenaamisen sekä ruokailutottumusten suhteen. Kaikki liikkeet ei sovi kaikille vaan on osattava soveltaa treenejä joskus jopa lennosta. Samoin ruokavaliota pitää pystyä muokkaamaan aina tarpeen mukaan. Jokainen on yksilö ja siltä pohjalta on aina asiat ajateltava."

Loppuun vielä vähän ihan suoraa ja röyhkeää mainontaa: paitsi että mulla on tuo koutsi, niin nyt mulla on myös kehonhuoltosoppari meidän saliporukassa vaikuttavan Jarin kans. Tästäkin oon aika innoissani, koska Jarin työajat on sellaiset että nyt ei voi edes kolmivuorotyöläinen enää sanoa ettei kerkeä koskaan hierojalle.. nyt ehtii. Tehtiin ekalla kerralla jo vähän suunnitelmia mun naksahtelevan olkapään varalle. Jos sieltä penkistä nousis joskus vielä enemmänkin sitä rautaa. ;)

Toivottavasti tästä postauksesta oli hyötyä sulle joka harkitset pt-palveluita! Sarppa suosittelee, sillä saa kyllä hyvän, fiksun ja ennen kaikkea turvallisen aloituksen uudelle harrastukselle. Nyt painetaan loppuviikon treenit pakettiin ja ensi viikolla mulla onkin tiedossa lepoa. Toukokuu lähenee ja silloin sitten puhaltaa uudet tuulet.. ;) pysyhän kuulolla!

-Sarppa-

Överit

Oon viime aikoina keskustellut ihmisten kanssa paljon treenaamisen ulkonäkökeskeisyydestä. Onhan se ihan totta, että salilla treenatessa keho muovautuu jollain tapaa, vaikkei perimmäinen tarkoitus välttämättä varsinainen kehonmuokkaus oliskaan. Saleille mahtuu treenaajia ihan joka lähtöön. Siinä missä toinen iloitsee 41-vuotiaana elämänsä ensimmäisistä leuanvedoista, toinen iloitsee siitä että on vihdoinkin saanut rakennettua itselleen naisellisen pyöreät pakarat joista on tähän asti saattanut vain haaveilla, ja kolmas siitä että läsää lähtee! Jokaisella on oikeus iloita omasta onnistumisestaan, eikä muilla ole oikeutta lytätä sitä onnistumisen riemua vain siksi että joku treenaa ulkonäkösyistä. Sä et voi ikinä tietää, mitä sen kirkkaissa treenitrikoissa pumppaavan typyn mielensopukoissa on taustalla, etkä niiden legginssien värin perusteella leimata sitä tyttöä ulkonäkökeskeiseksi fitnessbimboksi, se on mun mielipide! Vaikka se typy treenaiskin siellä pelkästään muoti-ilmiön takia, niin so what, ei se sulta oo millään tavalla pois vai onko? Maailmassa on ollut paskempiakin muoti-ilmiöitä kuin liikunta.

Myös minä väitän, että jos me laitetaan riviin vaikkapa 200 ihmistä ja kysytään kuinka moni on täysin tyytyväinen omaan elämäänsä, niin ei kovin moni olis. Ihminen on siitä erikoinen otus että sille ei riitä mikään. Aina pitää olla vähän enemmän, parempi, kovempi, isompi, pyöreämpi, kauniimpi, laihempi, rikkaampi, fiksumpi. Sellainen sisäänrakennettu tarve puskea itseään eteen päin. Isompi asunto, kovemmat raudat, parempi elämä, uudempi auto, kiinnostavampi ammatti. Kaikki tuo on ihmiselle luontaista käyttäytymistä elämässä. Saavutetaan jotain. Ollaan ylpeitä ja iloisia kun jotain konkreettista on saavutettu, vaikkapa se uusi auto. Mutta sitten... se ylpeys ja onnistumisen ilo unohtuu, kun olisi syytä olla ylpeä itsestään. Tätä mä pysähdyin miettimään kun somessa verkkokalvoille piirtyi postaus Jos puhuisit muille niin kuin itselles. 

Mä olin tästä ihmistyypistä varsin oivallinen esimerkki. Ei kannata kun pieleen menee kuitenkin. En osaa. En pysty. Ei tästä tuu mitään. Kunnes sitten yhtäkkiä kaikesta tulikin jotain. Se oli yhden illan spontaani päähänpisto, että nyt tää paska loppuu, ja mä pusken itseni vaikka väkisin kohti sitä Saria joka mä oon aina halunnut olla. Laihempi, parempi, hauskempi, ahkerampi, aktiivisempi, avuliaampi. Kaikkea mahdollista. Oikea superihminen. Ja mä annoin sille ajatukselle kaiken energian mitä ikinä oli annettavaa. Teinkö mä mitään itseni takia? En, vaan miellyttääkseni muita. Sellaisia ihmisiä jotka kulutti mut loppuun antamatta itse mitään. Listat työpöydällä asioista joita pitää tehdä, pitää, pakko, tai muuten.. muuten mitä? Elämä jatkuis? Kaikista eniten tällainen helvetillinen itsensä ruoskiminen näkyi mun laihdutuksessa. Otin läheisten kommentit vastaan kohteliaisuuksina, enkä ymmärtänyt että oikeasti ne oli huolta täynnä. Kun meni överiksi. Paino pyöri lopulta 52-53kg:ssa joka on vähemmän kuin yläasteaikana. Silti näin peilistä läskiä siellä ja läskiä täällä. Etsi oikeanpuoleisesta kuvasta jenkkakahvat joista mä halusin päästä eroon. Niimpä, ei niitä ole. Jos mä sain itseni vajaassa vuodessa tuohon kuntoon, niin tuosta ei kai olis enää kovin pitkä matka ollut sairaalloisen laihaksi. Psyyke oli jo kovastikin matkalla syömishäiriöön. Jos kokee morkkista siitä että on syönyt hedelmän, ja oksentaminen käy ajatustasolla mielessä, se ei oo enää tervettä vaikket sitä toteutakaan. Jospa mä yhdenkään nuoren tytön ajatukset tällä herättäisin. Edes yhden.

Kroppa löi jo vastaan todella kovaa laihduttamista, kiireistä ja stressaavaa elämää. Väsy alkoi painaa. Keho oli  niin säästöliekillä ja sekaisin että mä en kertakaikkiaan kyennyt enää edes käymään lenkillä. Täyslepo kesäksi, makasin kaikki lämpimät päivät aamusta iltaan auringossa ja vaan olin. Pyörittelin päässä ajatuksia siitä mitä haluaisin jatkossa. Olin jo päässyt salitreenaamisen makuun, ja se sitten loppujen lopuksi oli se mun pelastus. Mä en muista enää missä vaiheessa tajusin että 50kg ei oo mikään tavoiteltava paino mun kokoiselle naiselle. Seuraava askel oli tajuta se että mä oon todella kaukana siitä mun omasta kauneusihanteestani joka on terve, hoikka, sopivasti lihaksikas ja vahva vartalo.

Loppukesästä aloin pyöritellä sitten päässä ajatusta tavoitteellisesta treenistä, ja tiesin että tuun tarvitsemaan siihen apua. Olin niin jumissa sekä fyysisesti että psyykkisesti etten ois päässyt enää omin avuin siitä suosta ylös. Syksyn ja talven ajan treenailin kyllä itsekseni ihan hyvällä fiiliksellä ja pikkuhiljaa lisäilin syömisiä. Mutta kun sä oot kerran ajanut itses ojasta allikkoon, mikään ei oo niin yksinkertaista. Mä tiesin että painon pitää nousta, tiesin että se nousee oikealla tavalla, sillä keho muovautui just siihen suuntaan mihin mä halusinkin sen muovautuvan. Mutta silti, pää ei kestä sitä että puntari näyttää koko ajan enemmän. Näkee läskiä siellä ja läskiä täällä. Jenkkakahvat, takapuoli, selkäläski, polviläski. Tiedät itsekin kuinka typerältä se kuullostaa ja onkin. Mihin se katoaa se ylpeys saavutetusta ja onnistumisista? Miksi ei vaan vois olla tyytyväinen itseensä?

Pt:n palkkaaminen on ollut mun elämäni parhaimpia päätöksiä. Nyt mulla on koko ajan se järjenääni näyttämässä tietä ja sanomassa vastaan kun menee överiksi. Tällaisissa elämänmittaisissa muutoksissa jollakin saliliikkeiden tekniikoilla ja hiilihydraattien määrällä on loppujen lopuksi todella vähän merkitystä. Se isoin työ mikä tehdään, tehdään sun ajatusmaailmassa. Opetellaan kulkemaan sitä kultaista keskitietä. Opetellaan hyväksymään itsensä. Opetellaan kärsivällisyyttä. Opetellaan kohtuutta. Ettei mennä enää ääripäästä toiseen. Tämän mä halusin teille tänään kertoa: Laihuus ei ole oikotie onneen, ja me luodaan omat paineemme ihan itse. Sä päätät tasan tarkkaan itse, mihin suuntaan elämääsi viet.

-Sarppa-

Toivepostaus: Treenaa kaverin kanssa! :)

Aina ei tarvitse eikä edes pidä treenata veren maku suussa. Välillä on hyvä paiskia hommia rennommalla otteella, jotta se kaikista tärkein säilyy, eli liikkumisen ilo ja sen tuoma hyvä fiilis. Kyllä, treeni voi olla myös hauskaa! Varsinkin kun sen tekee kaverin kanssa! :)

Me Marjan kanssa treenaillaan tahoillamme aika erilaisella tavalla, onhan meillä aivan erilaiset tavoitteet ja eri valmentajat. Joskus on kuitenkin kiva saada vähän vaihtelua yksinäiseen puurtamiseen. Kaverin kanssa tehtävä treeni on siitäkin hauskaa että ei välttämättä tarvitse lähteä edes salille, vaan näitä asioita voi tehdä kotioloissakin siinä samalla kun pakkaa piltit mukaan ja lähtee kyläilemään äitikaverin luokse! Meiltä toivottiin vinkkejä kotikuntoilijoille, ja niistä on tarkoitus tehdä tällainen ihan kokonainen sarja tässä kevään ja kesän aikana. Aloitetaan tällä Sarpan ja Marjan paritreenillä!

Olihan meillä hauskaa, kun käytiin Sisulla kuvaamassa ja keräämässä pitkiä katseita.. Kikattavat jumppakaksoset on ehkä ärsyttävintä mitä mä voin kuvitella salilla tulevan vastaan. Antakaa anteeksi. :D

No mutta niihin liikkeisiin!

1. Treeni alkaa liikkeellä jossa tehdään punnerrus ja läpsy. Punnerruksen voit tehdä omasta tasostasi riippuen joko polvet maassa tai polvet ylhäällä. Marja ei nyt ihan päässy jyvälle heti.. :D
2. Takareisiliike. Kaveri tukee sua nilkoista ettet karkaa. Ala-asennossa voit pukata vauhtia käsillä mutta pyri tekemään liike mahdollisimman pitkälle hanurilla ja takareiskoilla. 
3. Karuselli, vatsalihaksille. Nauraminen tehostaa liikettä :D
4. Kottikärrykävely jostain syystä unohtui sinne lapsuusvuosiin, vaikka on aivan tolkuttoman hyvä liike yläkropalle! 
5. Istumaanousu ja videolta voit nähdä viikon treeneistä kipeät jumppakaksoset. 
6. Reppuselkäkyykky. Marja väitti että mä en jaksa, mutta tuo höyhenenkevyt daami painaa paljon vähemmän mitä mä kyykkään rautojen kanssa. Ei se siltikään aina mee niinku Strömsöössä...... :D
7. Kaveriprässi. Pakaroille, reisille ja naurulihaksille. 

Siitä sitten vaan soveltamaan! Toistojahan näissä saa tehdä niin paljon että varmasti tuntuu, liikkeestä riippuen 10-20 ja kierroksia 4-6. Osia voi vaihtaa jokaisella kierroksella, tai tehdä esim. yhden kierroksen jossa toinen tekee duunin, ja seuraavalla kierroksella on toisen vuoro. Jos ei nappaa tehdä kaikkia liikkeitä, tai jokin niistä tuntuu liian haastavalta, niin voitte kaverin kanssa ottaa näistä vaikka pari vinkkiä mukaan lenkkipolulle ja tehdä näitä lenkin ohessa tai salilla vaikka loppulämmittelyinä.

Me toivotetaan teille hyviä treenejä! Laittakaahan niitä juttutoiveita jatkossakin tulemaan, niin me koitetaan parhaamme mukaan niitä toteuttaa. Aivan mieletön kevät ollut tähän asti, ja huomattiin tänään että Facen puolella teitä on jo lähes 300 seuraajaa, mikä on aivan mahtavaa. Kiitos jokaiselle joka on mukana!

-Jumppakaksoset-