Toisinaan, itseasiassa aika useinkin, joku blogia seuraava lähestyy, taputtelee olkapäälle ja sanoo "mahtavaa Sari, aivan älytön muutos, saat olla niin ylpeä." Ja vieläkin sitä häkeltyy, ja sopertaa tippa linssissä jotain kiitoksen tapaista. Toisinaan sitä pysähtyy hetkeksi miettimään, että mikä muutos eniten ulospäin muille näkyy, on tietysti ulkonäkö. Mutta tiedättekö, se ei ole se tärkein kohta minkä haluan ihmisten huomaavan. Suurin muutos mikä on tapahtunut, on tapahtunut pään sisällä. En minä ollut koskaan liikunnallinen lapsi, ja pakolta maistuva koululiikunta ja sen karkea taitoihin perustuva numeroarviointi tappoi sen vähäisenkin innostuksen mitä mulla oli joskus yhtä ainoaa lajia kohtaan. Tuo laji oli muuten koripallo. Ei uskois, sillä koen tänä päivänäkin kaikenlaisen ryhmäliikunnan lähinnä ahdistavana ajatuksena. Aijon sen ajatuksen voittaa vielä, ensimmäisen askeleen otinkin talvella kun lähdin kokeilemaan joogaa. No, jos ei koripallo, niin ei myöskään jooga ollut mun heiniä. Mutta suurin kynnys on ylitetty.Kun raskauden myötä tuli ylipainoa, liikkumisesta tuli mörkö joka piilotettiin kaappiin. Oli oikeastaan aina sellainen tunne että pitäisi, ja sitten sellainen mielikuva että kaikki liikunta pitäisi tehdä aina täydellä teholla niin että hiki lentää ja veri roiskuu ja oksennus maistuu suussa. Josta päästäänkin siihen ajatukseen että en minä viitsi edes yrittää kun en pysty kuitenkaan. En osannut edes peruskoulussa, (se tehtiin selväksi), miten osaisin nyt aikuisena? Miksi ylipäätään tältä ylipainoiselta kansalta on unohtunut liikkumisen perustaidot, missä kohtaa menee pieleen? Liika suorittaminen ja kilpailuhenki lapsuudesta lähtien? Pitäiskö piltit opettaa paremmuusjärjestyksen sijaan tavoittelemaan vanhoja kunnon pihaporukoita joissa kilpailemisen sijaan "ihan vaan pelaillaan"?
No, ajatus karkas. Mun pointti on se, että nää asiat voi todellakin muuttua vielä aikuisenakin. Loppupeleissä mulle on aivan se ja sama miltä näytän, paljonko painan, paljonko nousee penkistä ja montako kertaa viikossa. Oon niin iloinen ja onnellinen siitä, että vielä näin aikuisena löysin liikkumisen ilon. Tää harrastus on saanu mut todella paljon parempaan kuntoon fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Arkea jaksaa paremmin, univaikeudet on helpottaneet, työ ei tunnu niin kuormittavalta, on voimaa ja ketteryyttä tehdä asioita joihin ei pystynyt vuosikausiin. Treenin jälkeinen fiilis on sitä parasta mielen lääkettä. Jokainen tarvii onnistumisia ja taputuksia olalle. Tarvii sen tunteen kun on antanu kaikkensa ja voi olla tyytyväinen itseensä. Itsensä ylittäminen merkitsee eri asioita meille jokaiselle. Tänä päivänä mä ylitin itseni kun raahasin itteni tunnin lenkille todella raskaan työrupeaman jälkeen. Ja mikä fiilis lenkin jälkeen taas tuli!Aina on olemassa vaihtoehtoja. Sitä vois vaan antaa olla, kerätä lautaselle kasan lihapiirakoita ja heittää sohvalle maate. Kattoa peiliin aamulla ja todeta miljoonatta kertaa että jotain tarttis tehrä. Pettyä omaan tekemättömyyteen ja riittämättömyyteen joka päivä uudestaan.
Tai sitten voi valita toisin, laittaa ne lenkkarit jalkaan ja näyttää maailmalle että mistä se koira pissii. Koska se oot sinä, joka sen sun elämän paremmaksi tekee, ei kukaan muu sun puolesta.
 |
| Because you can. |
-Sarppa-
