Tuli puolihuomaamatta aloitettua helvetillisen hieno, ja samaan aikaan helvetillisen tuskainen road trip kohti onnea. Sitä kai jokainen tavoittelee, ja jokaiselle sen soisi löytyvän. Jokainen etsii, joku puolisoa, toinen asuntoa, kolmas töitä. Niin itsekin, ennen kuin ymmärsin ettei onni ole konkreettisia asioita, eikä toinen ihminen voi rakastaa onnetonta ihmistä ehjäksi.
Onni alkaa ihmisen sisältä. Se nousee varpaista ylöspäin, herättää vatsanpohjalla piileskelevät perhoset uudestaan eloon ja ojentaa käsivarret valmiiksi halaukseen. Vetää suupielet hymyyn ja vapauttaa naurun joka tarttuu ja kertoo maailmalle että näin on hyvä. Nyt ja tässä.
Jokainen kantaa mukanaan melkoista menneisyyden painolastia. Tavaroita, muistoja, ihmisiä, kokemuksia. Jokaisesta on jäänyt jälki sun elämään, hyviä ja huonoja, jälkiä kuitenkin. Mun elämä on ollut niin täynnä sälää ja roinaa ettei uutta olis enää mahtunut mihinkään nurkkaan. Ei kaappeihin, eikä sydämeen. Ei ulkovarastoon, eikä ruokapöytään aamukahvia juomaan. Tajusin, etten voi olla onnellinen jos kannan mukana kaikkia ikäviä muistoja, turhia asioita ja tavaroita, ihmisiä jotka vain ottaa eikä anna.
Luopuminen on yllättävän vaikeaa. Yhden esineen heittää jätesäkkiin tuosta vaan, toisen kohdalla kysyy 116 kertaa "entä jos tarvitsen sitä vielä?" En tarvitse. Sille on syynsä, miksi esine on kaapin perällä unohduksissa vailla tarkoitusta. Sillä ei ole mulle mitään annettavaa.
Raskasta tästä luopumisesta tulee siinä vaiheessa kun huomaa että sama pätee myös ihmisiin.
Luovu, anna sen mennä. Tee tilaa uudelle. Älä tukahduta onnea kaiken sälän alle, jossain siellä sydämensopukoissa se vielä majailee ja odottaa hetkeä kun saa herätellä perhoset vatsanpohjasta ja rypistää silmäkulmiin naururypyt. Ne jotka jokaisella pitäisi näkyä kun on vanha ja road trippinsä päässä.
Koti on vielä hieman myllerryksessä kaiken jälkeen. Mutta ei se haittaa, mulla on koko elämä aikaa. Ja olo on levollinen.
Ajatuksin, Sarppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti